Ylpeä mamma !

Sisu tuli tänään kotiin koska voin jo paljon paremmin.

Lääkäri aika minulla olisi ollut eilen, mutta PARISTA sattuneesta syystä en ehtinyt sinne... Jalka huutaa hoosiannaa, ja tosi vaikeeta on astua tolla jalalla.

No kotiin tullessa Sisu nukkui, ja heräsi melkein saman tien. Juteltua, halailtua ja pussailtua me sitten menimme leikkimään, ja kappas! Sisu kääntyi selältä mahalleen, ihan omin voimin. Ensimmäisellä kerralla tuli itkua sillä säikähdettiin että mitenkäs tässä nyt näin kävi.. Ja ilmeistä päätellen ei ollut varmaa kumpi oli yllättyneempi. Oon tosi ylpee, ja tätä ollaan odotettu !

Suunnittelin että maanantaina, alan Sisun päivän ensimmäiseen soseeseen (porkkana) maissia tai kukkakaalia. Kumpaa suosittelette? Tai onko jotain muuta mitä kannattaisi sekoittaa porkkanan mukaan? Perunaahan me sekoitetaan iltapäivä ruokaan.

Sitten ensi viikolla olisi tarkoitus aloittaa välipalat. Velleistä en vielä tiedä, pitää ensin soittaa lääkärille ja kysyä. Toivon, että näillä Sisusen paino lähtisi nousuun !

Ooon tositosi onnellinen ja ilonen !

Haluaisin nyt puhua tästä 'yksin asumisesta', tarkoitan nyt että täällä on vain minä+Sisu.
Musta tuntuu välillä tositosi yksinäiseltä. Vaikka juu, Sisun kanssahan vietän päivät ja näin. Mutta oon kumminkin aika paljon tottunut siihen että on ihmisiä ympärillä ja ei ole hiljaista.
Itsehän mä tein sen valinnan että asun yksin, mutta nyt tuntuu että haluisin takas kotiin. Musta ois niin kiva asuu vielä kotona äitin luona. Mutta oishan se vähän outoo ku mulla on kumminkin Sisu, mutta silti. Mahdotonta tämä valinta minulla on.... Kaipaan tosi paljon kotiin, mutta tiiän että mulla ei oo enää sitä mahollisuutta.. Moni nuori varmasti haluis muuttaa pois kotoo vanhempien luota, ja niin mäki halusin. Mutta todellisuudessa tää on tosi yksinäistä, ja välillä säikähdän sitä että oon yksin( tai no Sisun kans mutta...)
Onhan tässä paljon positiivistakin. Saa itse päättää missä on mitäkin, ja muutenkin on paikka missä olla rauhassa Sisun kanssa.
Mutta välillä vaan on tosi rankkaa.. Aika surullista, että jouduin näin nopeeta pois mun vanhempien luota. En kadu Sisua, vaan mun valintaa muuttaa pois. Mutta pitäs jatkaa vaan eteenpäin ja unohtaa tommoset ajatukset, mutta kait mulla on siihen kaipuuseen oikeus? Mä tarviin vanhempia, ja rakkauden tunteen.
Lapsen isän luokse, mulla ja Sisulla on aina avoimet ovet. Onneksi, on edes joku paikka minne mennä.. Pakoon yksinäisyyttä ja kaikkia ajatuksia. Siellä on yksi ihminen joka minua kuuntelee, ja saa minulle tunteen että oon yhtä tärkeä mitä muutki. Sisun mummu.

http://www.youtube.com/watch?v=k-ImCpNqbJw





Vähän sekava postaus. On ylpeyttä, iloa, surua.
Toivoisin vaan, että oisi ees yksi ihminen joka voisi halaa mua ja sanoo että kaikki vielä järjestyy ja mä tuun henkisesti voimaan paremmin. Muutakin kuin Sisun mummu.
Onhan se melko kurjaa, kun hän on ainoa jolle voin puhua melkein mistä vain. Monella mun ikäisellä on joku kaveri jolle puhua kaikki. Mutta mulla ei. Onhan mulla pari, mutta ei ne ymmärrä. Ei ne ymmärrä mun ajatuksia. Joku jolla on lapsi voisi ymmärtää mutta en menisi sitäkään lupaamaan.
Oon yleensä ilonen ja energinen, mutta sisältä oon aivan turta ja loppu. Tää syksy on mun mielelle kaikista kamalinta aikaa.
Kahden viikon päästä olisi terapia mutta sekin tuottaa enemmän vain stressiä. Koska pelottaa ettei siitä ole hyötyä ja se ei ymmärrä mua. Ehkä oon epävarma itestäni, tai mun ajatuksista?
Yleensä mun mielipiteitä/tunteita ei oo osattu arvostaa ja oikeestaa ees kuunneltu. Mun tahdolla ei yleensä oo ollu mitään merkitystä. Välillä tuntuu, että oon myös kaikkee muuta saanut paitsi rakkautta. Mua itseä, ja mun ajatuksia kohtaan.
Oon sinääsä melko ylpee itestäni, ja arvostan itteeni. Koska oon tässä 16vuoden aikana jo kokenut niin paljon hyvää ja pahaa ja kaikesta oon selvinnyt, vaikka monesti oon ajatellut että eii... En jaksa.
Toivoisin sitä vaan muualtaki ku pelkästään iteltäni. Oon tosi ylpee siitä, ku oon saanu noin ihanan pojan, oon kantanu sen mun mahassa rakkaudella ja kasvatan sitä myös rakkaudella. Opetan Sisua rakastamaan itseä ja muita. Sekin että oon näin nuorena ottanut suuren vastuun, on mun mielestä tosi hienoo.

Tiedän myös etten ole täydellinen, eikä kukaan muukaan ole.
Haluan vaan rakkautta. Jos joskus mua joku kehuu oon onnenikukkuoilla. Koska sitä tapahtuu harva päivä. Tiedän että mussa on paljon väärääki, ja välillä saatan olla pahempi ku *elvetin piru. Mutta en mä tarkota sitä. Jotku ihmiset tekee mut vaan hulluksi ja vihaseksi.






Anteeksi näin surullinen loppu tälle postaukselle. Mutta musta on ihanaa purkaa edes jonnekin mun ajatuksia ja tunteita.
Sisu on kumminkin yksi asia mikä saa mut unohtamaan kaiken muun *askan, ja hymyilemään.
Oon tosi onnellinen siitä, että mulla on tommoinen ihanuus mun elämässä. Oikeestaan, millään muulla ei mun elämässä oo enää mitään merkitystä. Sisu on mulle kaikki. Se on tärkein, ja rakkain.
Rakastan vaan sitä yli kaiken♥