Meidän arki.

Sitten meidän arjesta! Ensimmäinen yö kotona, meni vähän huonosti, sillä vauvalle tuli mahavaivoja ja varmaan vähän itki myös sitä kun oli ihan uusi paikka. No kumminkin seuraavat yöt meni jo vähän paremmin, mutta parina yönä vauva itki mahavaivoja, ja veikkailtiin niiden johtuvan antibiooteista.
Maanantaina (9.7) meidän luona kävi sossut ja perhetyöntekijä kylässä, ja puhuimme tulevan perhetyöntekijän käynneistä yms.. Sovittiin että kerran viikossa, ja enemmänkin jos tarve vaatii.
Tiistaina (10.7) kävi neuvolatäti kylässä. Vauvalta oli tosi hyvin lähtenyt paino nousuun, ja kaikki vaikutti vauvalla olevan kaikin puolin hyvin.
Viime viikolla myös käytiin vauvan isän luona kylässä ja nyt viikonloppuna oltiin mun äitin luona yötä. Jouduin myös viikonlopun aikana aloittamaan NAN:nin juottamisen vauvalle, sillä mun maito ei tuntunut enää riittävän.Vauva vaan huusi ja huusi ja annoin koko ajan vaan lisää ja lisää. Mutta ei se auttanut, kunnes antoin NAN:nia niin itku loppui. Parempi näin, sillä en halua vauvan itkevän nälkää.
Meillä on siis arki kaikin puolin hyvin käyntiin, toki vielä tarvii totuttelua tähän uuteen elämään/rytmiin.
Vauvan kanssa ollaan käyty vaunuilemassa, ja kaupassa ja eletään ihan normaalia elämään. Toki välillä on vähän rankkaa, kun joutuu kaiken yksin kestämään, kun asutaan vauvan kanssa kahdestaan. Siis kaikki yö heräämiset ja ym. Aina saa suunnitella että kuka tulee vahtimaan vauvaa siksi aikaa että saan käytyä suihkussa ja ym.. Mutta semmosta tää elämä on. Kyllä tähän vielä tottuu, ja mistään hinnasta en luopuis tästä 'uudesta elämästä'. Mä rakastan tätä,vaikka tää onki rankkaa. Ja onneksi mulla on äiti ja todella paljon ihmisiä mun tukena. Joille voin soitttaa, ja pyytää apua.

Mitä mietin raskaudesta jälkeenpäin?
No, en haluaisi sitä kokea enää ikinä uudestaan. Sillä pelottavinta olisi se, että jäisin taas yksin, ja joutuisin kaiken kokemaan yksin taas. Joten, en tiedä haluanko enää lapsia. Tottahan se on että jokainen mies ei ole samanlainen mutta.. Kun kammo jää yhdestä, ei pysty enää luottamaan keheenkään. Ja se on aika surullista..
Toki ehkä sitten, kun on oikea aika, ja mies johon voin luottaa.  En kadu mitään, mutta sanon vain vinkkinä ihan kaikille nuorille, että kannattaa odottaa oikeaa aikaa. Teiniäitinä oleminen on tosi rankkaa henkisesti ja fyysisesti. Kannattaa odottaa sitä oikeaa miestä, sillä siinä kaikessa todella tarvitsee toisen tukea ja kannustusta. En toivo kenellekkään samaa kuin minulle.


Mutta mulle riittää se, että saan nähdä joka päivä miten paljon tuo pikku jätkä kasvaa ja vahvistuu.
Viime viikolla se hymyili ensimmäisen kerran, ja voi että se oli maailman kaunein. Itkuhan siinä pääsi, sillä se oli niin kaunis. En malta odottaa, sitä että se oppii muitakin uusia taitoja.
Ristiäisistä en osaa vielä paljoa puhua, nekin järjestyy ajallaan. Mutta nyt, mä lähden ihailemaan maailman kauneinta ja suloisinta prinssiä. Moimoi !
Ainiin ! Ja multa jäi, melkein kaikki raskauskilot sinne sairaalaan. Kotia tullessa mulla oli enään pikkunen maha, ja on tosi outoa, kun ei ole sitä isoa mahaa enään ! :D